Pahoinvointi lisääntyy

Joka kerta, kun tänään avasin yhden monista some-apeista ahdistuin uutisista. Sota, kriisit, nälkä, ilmasto, lastensuojelu ja mielenterveys... Tänään koin normaalia enemmän ahdistusta uutisvirrasta. Syy lienee viime yön varhaisesta herätyksestä ja valvomisesta. Lapsi heräsi 2:46, eikä saanut unen päästä enää kiinni. Valvoimme aamuun asti. "Pitää saada työt tehtyä. En voi ottaa sairaslomaa tällaisen takia. Miksi tämä lapsi ei suostu nukkumaan? Rakas yrittäisitkö nukkua? Äidillä on huomenna valtavasti töitä. Et jaksa keskittyä koulussa."

Mtv3 kymmenen uutisissa näytettiin Helsingin elämää 50-60 vuoden takaa. Kuvissa ihmiset olivat iloisen ja kiireettömän näköisiä. Lehtikioskilla seisottiin ehkäpä puhumassa säästä. Rouvat kauniissa hatuissaan ja värikkäissä mekoissaan olivat sunnuntaikävelyllä. Ajatukseni ajautui tänään valtuustossa esillä olleeseen Vantaan kaupungin lastensuojelun tilanteeseen. Samalla uutisoitiin lastensuojelun radikaalista ulkoistamistoimista viime vuosina ja sen vaikutuksista. Luin yöllä (pakko valvoessa) lapsiasiavaltuutetun raportin muun tekemisen puutteessa. Sama ajatus heräsi aina uudelleen. Köyhyys, talouserojen kasvu, segregaatio ja aika ajoin tehtyjen sopeuttamistoimien summa, mutta ennen kaikkea yhteisöllisyyden radikaali väheneminen. Onko meillä enää aikaa pysähtyä? Aikaa pysähtyä näkemään ja kuulemaan toisen hätä? Onko meillä enää edes kykyä hiljentyä tuntemaan miltä toisesta tuntuu? Mitä lapsillemme kuuluu?

Lapsiperheköyhyys ja yleisesti ottaen kasvavat tuloerot repivät yhteiskuntaa eriytymään yhä enemmän. Säälimätön yhteiskunta vaatii tietynasteista standardia ollakseen siedettävä, mutta tunnistaa sen haasteet vasta yksilön pudotessa kärryiltä. Ratkaisut suunnitellaan seurausten korjaamiseen, eikä perisyihin. Kiire, työtaakka, raha, mielenterveyshaasteet... syitä on yhtä monta, kuin ongelmia! Kestävää ratkaisua emme ole kuitenkaan kyenneet löytämään. Epäilen, että sellaista ei myöskään löydetä, ellemme hidasta talouskasvun perässä juoksemista. Emme voi tehdä loputtomasti päätöksiä talous edellä, yhteiskunnan hyvinvoinnin kustannuksella. Me tarvitsemme aikaa pysähtyä, hengittää, nukkua ja nauraa. Olla läsnä. Kohdata.