Rasismia vastaan, tällä kertaa Turussa
Ihan ensiksi haluan pyytää anteeksi kaikilta maailman lapsilta. Olen pahoillani! Olen pahoillani, ettemme ole osanneet vielä tähänkään päivään asti suhtautua toisiimme vertaisina, itsenä, yhtenä. Olen pahoillani, ettemme ole onnistuneet jättämään jälkeemme maailmaa, jossa jokainen yksilö voisi keskittyä omaan kasvuunsa ja oman itsensä löytämiseen vaan joutuu päivästä toiseen keksimään oikeutuksia olemassa ololleen. Olen syvästi pahoillani, että olemme jättäneet historiaanne syviä arpia, kohtalokkaita tarinoita ja kivuliaita totuuksia, joista harva meistä kykenee olemaan ylpeä. Ennen kaikkea olen pahoillani siitä, ettemme ole vieläkään oppineet niistä tuhansista virheistä, joita olemme kautta ihmisyyden historiamme tehneet. Että te joudutte kantamaan vastuun jostakin, jonka me rikoimme.
Haluan jakaa kanssanne muutaman päivän takaisen keskustelun poikani kanssa. Hän on juuri aloittanut 1. kouluvuotensa. Hän kertoi tavanneensa uuden ystävän koulussa. Uuden ystävän nimi olkoon "Muhammed" (nimi muutettu). Kysyin mistä maasta "Muhammed" oli.
"Tyhmä kysymys äiti. Hän on Suomesta. Hän puhuu suomea." poikani vastasi vastasi. "Niin niin, mutta onko hän ulkomaalainen? Minkä värinen hän on?" Hetken ihmeteltyään hän vastasi minulle: " Hän on ihmisen värinen ja näyttää ihmiseltä. Miksi kysyt tyhmiä?" Poikani oli juuri osoittanut minulle kuinka viisas ja puhdas hänen sydämensä alkujaan oli. Tunsin valtavaa häpeää ja pikkumaisuutta. Olinko minä juuri opettanut pojalleni kyseenalaistamaan ystävänsä rodun ja värin perusteella? Minä joka itse olen sietänyt paljon rasismin käsissä.
Syy siihen, että halusin jakaa tämän tarinan teidän kanssanne on jo varmaan selvä tässä vaiheessa: Meillä aikuisilla on valtava vaikutus lapsiimme. Kaikki sanat, teot ja ilmeet joita käytämme heijastuvat lapsiimme. Se on se todellinen testamentti jonka jätämme tuleville sukupolville. Yritän kai sanoa, että sen sijaan, että puolustaisimme vanhoja, ihmistä alistavia ja nöyryyttäviä uskomuksia ja arvoja voimme osoittaa myötätuntoa, myöntää virheemme ja ennen kaikkea arvostaa toisiamme vertaisina, toinen toistemme kaltaisina, ihmisinä!
Tosiasiahan on se, että työ empatian ja suvaitsevaisuuden edistämiseksi alkaa siitä hetkestä, kun me itse olemme valmiita kohtaamaan sen ja tarttumaan siihen yhtä suurella intohimolla kuin panostamme lastemme muuhun kasvatukseen ja koulutukseen. Se alkaa siitä, kun me kasvattajat olemme valmiita kohtaamaan sosiaalisen opetuksen vaikeudet ja epämukavuudet ja omaksumaan monimutkaiset aiheet, kuten rotu, tasa-arvo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Lapset tarvitsevat paljon muutakin, kuin akateemista kykyä menestyäkseen maailmassa. Meidän tehtävämme on auttaa heitä navigoimaan sosiaalisissa tilanteissa ja purkaa ne järjestelmät, jotka vaikeuttavat heidän ymmärrystä sekä rakkauden ja kunnioituksen osoittamista toisiaan kohtaan.
